Jaa tämä:

Viime yönä yksin baarista kotiin palattua tuli yksinäinen olo ja masennus. Heräsin vähän aikaa sitten ja nyt jokseenkin turhan viikonlopun jälkeen on v*tutus päällä, tai ei enää niin paljoa, kun saan purkaa oloni tähän. Ehkä tämä avautuminen auttaa.

Välillä tuntuu, että vaikka on tehnyt kaikkensa, niin ei kuitenkaan jää kuin p*ska käteen. Ehkä pitäisi lopettaa yrittäminen ja toivominen, ehkä pitäisi vaan olla oma itsensä, mutta odottaminen v*tuttaa. Ehkä se aika onkin se mun vitsaus.

Elämä kuljettaa hassusti eteenpäin. Olen toivonut, että se oikea kävelee sieltä jostain vastaan ja tekee sen ”moovin”, mutta ehkä se on itsestäni kiinni ja voisin tehdä jotain vielä enemmän. Mutta onko se sitten omaa itseäni ja meneekö se liialliseksi yrittämiseksi, näitä olen kysynyt itseltäni. Jotenkin sitä toivoo, että kaikki olisi vaan helpompaa.

Välillä tuntuu, että viikonloput ovat vain ajan ja rahan tuhlausta, josta ei tule kuin v*tutus. Mutta hei, täytyy kuitenkin myöntää, että hauskaa on ollut. Alkoholin juomisenkin lopettamista on tullut pohdittua, mutta onhan siinä hyvät puolensa. Ainakin on kavereiden kanssa hauskaa ja positiivinen fiilis…

Kaikki on lopulta omasta päästä kiinni. Masennusta ja yksinäisyyttä ei ole tarvetta kokea, jos rakastaa itseään ja nauttii omasta seurastaan, mutta joskus sitä keksii tekosyitä. Ehkä tavallaan nauttiikin masennuksesta ja luulee saavansa siitä jotain irti, ehkä toivookin, että Jumala tai joku ulkopuolinen kuulee paremmin. Mutta hei parempaahan se on tuntea iloa ja rakkautta itseään kohtaan, kuin masennusta, silti odotan sitä naisen fyysistä kosketusta ja läheisyyttä. Sitä on vaikea itse tarjota, vaikka toki sitäkin voi itse simuloida halutessaan eri tavoilla, mutta kaukana se on aidosta naisen lämmöstä. Jotenkin sitä haluaa kokea itsestään ulkopuolisia asioita vaikka samaan aikaan tiedostaakin, että kaikki on yhtä. Ehkä siinä piileekin se paradoksi. Ehkä mun kannattaisi vaan tajuta paremmin, että ei ole mitään itsestä ulkopuolista, ehkä mun ei kannattaisi tuntea itseäni niin ulkopuoliseksi muista.

Tiedän, että todellisuus voisi olla erilainen ja kysyinkin eilen, että “miksi minä”, “miksi kaikki on näin” ja “miksi valitsin tämän”. Näihin en saanut vastausta…

Mutta hei positiivisuus kunniaan. Pohjalla on mukava käydä, kun sieltä on noussut. Siellä oleminen on tuskaa, mutta hei ainakin se tuntuu hyvältä, kun on taas pinnalla. Pitäisi vaan kehittää uusi määritelmä omalle pohjalle, jos pitäisi sen pohjan positiivisen puolella, sitten olisi ihan sama vaikka laskisikin ekstaasista välillä iloon. Se on sellainen oma haave, että voisi nauttia ja rakastaa aina, oli tilanne mikä hyvänsä.

Joskus sitä ajattelee, että ehkä joku muukin ajattelee samalla tavalla. Ehkä pian kaksi yksinäistä sutta kohtaa ja taas on maailma pelastettu. Mutta ainakin tähän joku voi samaistua ja ehkä oppiakin jotain.

Ehkä se oikea kävelee sieltä vastaan… Mutta uskallanko päästä irti ja olla ajattelematta asiaa? Aikamääreiden asettaminen, toivominen ja esittäminen ei ole tähän asti ainakaan auttanut paljoakaan… Uskallanko olla täysin oma itseni ja antaa elämän vain kuljettaa?

Tiedän, että tämän kirjoittaminen auttoi itseäni ainakin jollain tasolla. Kannattaa siis avautua.

Niin ja sielunkumppanimeditaatio julkaistaan piakkoin. Olkaa siis kuulolla te jotka näiden asioiden kanssa painivat.